”Marttoja on
kaikenikäisiä, -kokoisia ja -näköisiä. Marttoja yhdistää tekemisen meininki. Yhdessäoloa, tekemisen riemua ja iloa.”
Näillä
sanoillahan martat itseään mainostaa. Eikä turhaan. Martta-majalle kokoontui 34
marttaa ja juuri tuota riemua ja iloa yhdessäolossa oli.
34 martan joukossa oli jo viisi vuosikymmentä
marttailua harrastaneita ja ensimmäistä kertaa marttailtaan osallistuvia. Me kaikki
luontevasti yhdessä.
Martaksi tulevan ei tarvitse sopia tiettyyn
muottiin. Esittelykierros osoitti, että mukaan mahtuu monen eri taidon osaajaa,
monesta eri asiasta kiinnostunutta, monta uutta oppimaan tullutta. Usein on
ollut ystävä, joka on saanut houkuteltua mukaan. Ja niin se sana kiertää.
Marttailussa on ehkä vain yksi vika; siihen voi
jäädä koukkuun. Kuten monelle on käynyt. Mutta ei se ole paha riippuvuus. Jos on
valmis ottamaan riskin, että marttailu vie pikkusormen, kannattaa lähteä
marttailtaan. Jos taas on valmis antamaan pikkusormen lisäksi koko käden, kannatta
osallistua myös maanantai- aamuna kokoontuvaan askartelu/käsityöryhmään,
puuhapajaan (on muuten oiva nimi). Martat muuten lupasivat, että he saavat
jokaisen peukalon siirtymään keskeltä kämmentä oikealle paikalleen.
Perinnekäsityöillassa oli ihailtavana eri työtavoin
valmistettuja käyttö- ja koristekäsitöitä, aina 1930-luvulta lähtien.
Etu-, risti-, varsi-, laaka-, side-, ketju-, pykäpistot näkyivät paikalle tuoduista töistä. Esillä oli valkokirjontaliinoja, käspaikkoja, huoneentaulu, peittokirjontaa, revinnäistöitä, kangaspuissa kudottua karjalaista punapoimintaa, munkinvyötä ja pohjalaista kilpikangasta.
Lahja Valkeamäen äidin kirjailema huoneentaulu 1930-40 luvulta, kirjonta on tehty
ketju-, laaka- ja varsipistoilla.
Jämsän perinnesukkia saimme myös tutkia, sen
konttineuletta.
Tuuterin kansallispuvun rekkokirjonta ja hihalaput
olivat juuri alkuvaiheessa ja tämä johdattikin meidät perinteisiin
tekstiilikäsitöihin.
Kansallispuvuissa käytettyjä pirtanauhoja.
Kansallispukuihimmehan, jotka ovat 1700–1800 luvulta
museaalisten löytöjen mukaan valmistettuja, on sisältynyt kaikkia näitä edellä
mainittuja työtapoja ja paljon laajemminkin. Kansallispukujen esiliinojen ja
paitojen kirjonnoissa, revinnäisissä, neulepitseissä, nyplätyissä osissa
(esiliinan pitsit ja tykkimyssyt) säilyykin monipuolisesti perinnettämme. On
paljon perinnenauhoja, jotka kuuluvat kansallispukuihimme, pirtanauhat ja
iskuhapsu niistä yleisimpiä. Viitelöityjä ja ristikkonauhoja käytettiin
sukkanauhoina. Kansanomaisesti nauhojen jaottelusta tulee pitkä lista, on
kuteettomat (esim. punokset, letitykset) ja kuteelliset nauhat (näissä on loimi-
ja kudelangat).
Muinaispukujen tallenteita on 1100-luvulta olevia
lautanauhoja, näitäkin on jokaisen mahdollista opetella. Peittokirjontaa on
tallennettu 1800- luvulta Lempäälässä, siellä edelleen tehdään seinävaatteita
perinteisin tavoin.
Erilaisia
lautanauhoja, joita käytettiin mm. kansallispukujen sukkanauhoina ja
muinaispukujen sidonta ja koristenauhoina
Fransu-solmuilla
valmistettu kaitaliina: Lahja Valkeamäki 1990 luvulta oleva työväenopiston kurssityö.
Lahja Valkeamäen etupistokirjontaa tyynyliinasta, työ on 6 lk:n kansakoulutyö, v.1958
Karjalaista punapoimintaa Anitta Hakolan työssä 1990 luvulta.
Perinnekäsitöitä, revinnäisten lisäksi ovat
pohjaompelu, käpypitsit ja nypläys, näistä ei ollut mallitöitä.
Linkki vinkki perinteeseen
fransun tekovaiheet,
fransusolmut
www.kaspaikka.fi
